Historia

Lennätinyhteys Amerikkaan

Maailman ensimmäinen merenalainen kaapeli asennettiin vuonna 1850 Ranskan ja Iso-Britannian välille. Ensimmäinen Atlantin ylittävä kaapeli asennettiin vuonna 1858 Irlannin ja Newfoundlandin välille mutta kaapelin eristys ei kestänyt ja projektista oli luovuttava. Ensimmäinen lopullisesti toimiva kaapeli asennettiin vuonna 1866 ja samana vuonna valmistui myös toinen Atlantin ylittänyt kaapeli. Amerikkalainen rahoittaja Cyrus W. Field ja brittiläinen tiedemies Lord Kelvin olivat tärkeimmät henkilöt näiden kahden projektin onnistumisen kannalta. Investoinnit olivat kuitenkin suuria eivätkä projektit maksaneet itseään koskaan takaisin.

Mannertenvälisiä puheluita

Ensimmäisiä kaapeleita käytettiin lennätinliikenteeseen koska niillä ei voitu välittää äänen eri taajuuksia. Niinpä ensimmäiset mannertenväliset puhelut toteutettiinkin radiotekniikan avulla vuonna 1927. Tämä radiojärjestelmä välitti ensimmäisenä vuotenaan 11000 puhelua.

Atlantin kaapeloinnista tuli taloudellisesti järkevää 1950-luvulla kun pitkäikäisiä puhelintoistimia sekä merenalaisia puhelinkaapeleita ryhdyttiin käyttämään yhdessä. Radioliikenteessä ei ollut enää riittävästi kapasiteettia ja ensimmäinen puhelinkaapeli asennettiin Atlantin yli vuonna 1956 Skotlannin ja Newfoundlannin välille. Kaapelin pituus oli noin 3600 kilometriä. Käytössä oli kaksi koaksiaalikaapelia, yksi kumpaankin suuntaan.

Ratkaisevaa asennuksen onnistumisen kannalta oli merenalaisen alipainetoistimen kehitystyö. Alipainetoistin patentoitiin Yhdysvalloissa jo vuonna 1907 ja sen tarkoitus oli toistaa, vahvistaa ja jatkaa eteenpäin sisääntulevaa signaalia. Toistin pystyi toimimaan jatkuvasti ja virheettömästi ilman tarkkailua ainakin 20 vuotta jopa 3,5 kilometrin syvyydessä ja niitä asennettiin 6-7 kilometrin välein. Käytössä oli 32-36 kaksisuuntaista yhteyttä. Uuden tekniikan ansiosta puheluliikenne mannerten välillä kohosi vuoden 1957 1,7 miljoonasta puhelusta 3,7 miljoonaan puheluun vuonna 1960.

Tekniikka kehittyy - kilpailu kovenee

Atlantin merenalainen kaapelilinkki ei aina ollut tärkein yhteys Amerikkaan sillä myös muihin mannertenvälisiin yhteyksiin panostettiin. Japanin ja Hawaijin välille asennettiin vuonna 1964 10000 kilometrin kaapeli joka mahdollista 128 yhteyttä. Saman kapasiteetin tarjosi myös vuonna 1965 Atlantin yli asettu kaapeli Ranskan ja Yhdysvaltojen välillä.Tätä uudemmat kaapelit käyttivät transistorisoituja toistimia kapasiteetin edelleen kasvaessa. Tätä myöhemmät kaapelit välittivät myös tv-ohjelmia.

Vuonna 1983 merenalaiset kaapelit Euroopan ja Amerikan välillä olivat kapasiteetiltaan jo 4200 yhtäaikaisen yhteyden luokkaa. Tiedonsiirtovaatimusten yhä kovetessa otettiin 1980-luvun alkupuolella käyttöön TASI-koodaus, englanniksi Time Assignment speech Interpolation, jonka avulla puhelun ja puheen luonnollisten taukojen aikana pystyttiin siirtämään toisen puhelun ääntä. Näin 4200 yhteyden kapasiteetti tuplattiin helposti.

Valokaapelin vallankumous

Lisäkapasiteettia tiedonsiirtoon saatiin taas vuonna 1988 kun asennettiin ensimmäinen merenalainen valokuitukaapeli joka pystyi siirtämään tietoa huomattavasti koaksaalikaapelia enemmän. Kun uuden valokuitukaapelin asennus tällä tavoin nelinkertaisti mannertenvälisen tiedonsiirtokapasiteetin 280 megabittiin sekunnissa ja puhelutkin siirtyivät digitaalisesti eli ykkösinä ja nollina mannerten välillä, puhuttiin ensimmäisen sukupolven mannertenvälisistä siirtojärjestelmistä. Vuonna 1995 oli kyseessä jo kolmas sukupolvi ja tietoa siirrettiin 5 gigabittiä sekunnissa. Yksi valokaapelipari pystyi välittämään tällöin jopa 320000 yhteyttä samanaikaisesti.

[8]

[Alkuun]