Viestintäpoiju antenni kokoon taitettuna,
sukellusveneen kannella.
Tähän alettiin jo melko varhaisessa vaiheessa etsiä ratkaisua (1950-luku). Aluksi kiinnostuksen kohteena oli lähinnä periskooppikuvan saaminen kylmän ja lämpimän veden rajan alapuolelle (n. 200m). Ratkaisuksi keksittiin poiju, jonka tehtävänä oli kellua lähellä pintaa ja välittää TV-kameran kuva pitkää kaapelia pitkin sukellusveneeseen. Vaikka jo ensimmäisissä poijuissa oli pieni silmukka-antenni jonkin asteista radioviestintää varten, vasta myöhemmin heräsi kiinnostus varsinaiseen tiedonsiirtoon antennin avulla.
Ensimmäiset poijut olivat niin paksun kaapelin päässä, ettei niitä voinut käyttää muuten kuin sukellusveneen ollessa paikallaan. Mutta tekniikan kehittyessä tuli mahdolliseksi sijoittaa enemmän elektroniikkaa itse poijuun, jolloin yhdistävä kaapeli voitiin tehdä ohuemmaksi ja pitkittäisrasitusta paremmin kestäväksi. Tämä puolestaan mahdollisti poijun vetämisen sukellusveneen perässä suurillakin nopeuk- silla. Tämä tosin edellytti, että poijun muotoon piti kiinnittää enemmän huomiota virtausvastuksen pienentämiseksi.
Nykyaikaisissa ydinsukellusveneissä on tyypillisesti kaksi viestintään tarkoitettua poijua. Ne voidaan laskea veneen kannelta ylös pintaan. Poijussa olevan antennin voi tarvittaessa taittaa kasaan, jotta sitä voidaan säilyttää suojassa veneen rungon sisällä. Poijulla voi vastaanottaa ja lähettää erittäin laajalla taajuusalueella olevia signaaleja - aina VLF-taajuuksista (Very Low Frequency, 9 kHz - 50 kHz) UHF-taajuuksiin (Ultra High Frequency, 225-400MHz) saakka. Poiju mahdollistaa myös mm. satelliittinavigoinnin.
Paitsi, että poijuja käytetään avovedessä, niitä voidaan käyttää myös paksun jääpeitteen alla, esimerkiksi pohjoisnapajäätiköllä. Koska merivedestä muodostunut jää ei vaimenna radioaaltoja juuri ollenkaan, voidaan poiju laskea jään alapinnalle, ja näin viestiä esimerkiksi satelliitin välityksellä. Tällä tavalla poijusta ei voida saada edes näköhavaintoa.